Mistä tietää tulleensa kotiin, jossa asuu taiteen ammattilaisia lapsineen? Siitä, että teini on ripustanut likapyykkinsä veistokseen tai siitä, että takan sytykkeenä saatetaan käyttää luonnospiirustuksia.
Taiteen viemät vanhempani ovat aina tehneet kahta työtä: on ollut se leipätyö ja sitten on se sydämen työ. Toisin kuin voisi olettaa, toinen työ ei kuitenkaan koskaan näyttäytynyt jonain, mikä olisi ollut meiltä lapsilta pois vaan pikemminkin päinvastoin.
Kun lapsuudenkodin lankapuhelin oli savikokkareilla päällystetty, tiesimme heti äidin päässeen rakastamansa työn pariin. Kodissa leijailevat kitkerät katkut taas eivät olleet merkki epäonnisista pullanpaistoista, vaan siitä, että isä sekoitti ateljeessa innoissaan sähkövatkaimella kasveista paperimassaa.
Kuvatöitä tehdessään äiti ja isä olivat ehkä tunteen tasolla välillä ihan muualla kuin keittelemässä nakkisoppaa, mutta lapsille avonainen saviastia oli aina signaali siitä, että äiti ja isä olivat kotona, paitsi fyysisesti myös henkisesti.
Kasvoin veljineni kahden lahjakkaan kuvataiteilijan lapsina. Läheisille, jälkikasvulle ainakin, taiteen synnyttäminen ja taiteen ympäröimänä eläminen näkyi joka päivä pienissä, arkisissa asioissa. Pikkuveljen ensimmäiset sanat liittyivät maalaamiseen. Veistokset lastenhuoneen lelujen joukossa eivät tuntuneet mitenkään erikoisilta sisustusratkaisuilta.
Vaikka suutarin lapsella yleensä on kengät hukassa, meiltä ei koskaan puuttunut paperia, värejä tai muovattavaa massaa. Lyijykynän terän isä tosin saattoi teroittaa veistohommiensa lomassa nopeasti puukolla, ja joskus ohut kipsikerros peitti myös lasten koulukirjoja.
Monille ulkopuolisille termi taiteilijaperhe tuntuu edelleenkin olevan synonyymi mille tahansa boheemille ja vapaamieliselle, hiukan ehkä paheellisellekin. Lapsuuden kavereille jo pelkkä kotimme kaikkine teoksineen oli ilmeinen nähtävyys, melkein museo, ja asuminen eläväisten ihmisten ateljeetalossa näyttäytyi taatusti eksoottisempana kuin mitä se todellisuudessa oli.
Myös kavereiden vanhemmille olisi kaiketi pitänyt ainakin ajoittain muistuttaa, että meille lapsille taiteilijaelämä merkitsi aika tarkkaan kaikkea muuta kuin sitä, mitä Ismo Alangon aiheeseen liittyvässä laulussa kerrotaan.
Vaikka taiteilijaelämä tarkoitti lapsiperheessä ennemmin ruuanlaiton ja nukkumaanmenoaikojen tauottamaa inspiraatiota kuin kaiken tavanomaisen yli vyöryvää myyttistä luomisprosessia, taide oli meillä silti läsnä kaikkialla, jatkuvasti. Se oli näyttelyitä, avajaisia ja kritiikkejä. Se oli ympärillä ajelehtivia työvälineitä tai pöydille levitettyjä taidelehtiä.
Samalla se oli myös jokapäiväistä oppia ympäröivän maailman havainnoinnista, värien ja materiaalien käytöstä ja pieniin asioihin piilotettujen merkitysten tulkitsemisesta. Lasten näkökulmasta pientä kuvataiteen yliannostuksen vaaraa koettiin ainoastaan lomamatkojen museomaratoneilla, muuten taide ja sen tuottaminen ja siitä keskusteleminen kuuluivat elämään välttämättä kuin syöminen. Sellaisesta arjesta syntyi hyvä lapsuus, mutta se oli myös ilmeisen toimiva ympäristö kahdelle luovalle uralle.
Perhearjessa me lapset suhtauduimme ympäröivään taiteiden tulvaan taatusti välillä huolettomasti, mutta kuvataiteiden keskellä kasvamisella on silti keskeinen rooli siinä, millaisia meistä kasvoi. Taiteilijaperheen lapsista ei tullut ammattitaiteilijoita, saati elämäntaiteilijoita, mutta taiteilijavanhemmat siirsivät meille jo taaperoiässä vahvan rakkauden taiteeseen ja luovaan työhön.
Perheemme suhde luovuuteen on ehkä arkipäiväinen, mutta ei silti epäkunnioittava tai välinpitämätön. Taiteilijan jälkikasvulle esimerkiksi ajatus siitä, että jotain teosta, saati taidetta yleensä ”ei voisi ymmärtää”, on täysin käsittämätön, koska taide ei ole jotain, mitä vain varovaisesti hiivitään parijonossa katsomaan oppaan muistutellessa teoksiin koskemisen vaaroista.
Vanhemmillemme taide on tekemistä, katsomista, tuntemista ja ajattelemista – jotain mikä kuuluu jokaiselle – ja se oppi on välittynyt myös jälkipolville ilman yleviä taidehistorian luentoja tai juhlapuheita taiteen merkityksestä.
